Metsä on lumen ohella toinen tärkeä kansallisen identiteettimme muovaaja. Suomalainen tietää vaistomaisesti  kuinka kävellä tiheässä metsässä siten, että edelläkulkijan taittamat oksat eivät räpsähdä silmille.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minussa on edelleen luonteessani häivähdys esi-isääni joka eleli täällä kymmenen sukupolvea sitten. Sen aikainen eränkävijä oli havumetsissä hirveä sitkeästi väijyvä jousimies pyssyineen, kärsivällinen tarkkailija ja reaktioissaan viipyilevän rauhallinen. Hirvet ja jousipyssyt ovat kadonneet arkipäivästäni, mutta luonteenpiirteet jääneet. En vain tiedä aina mitä käyttöä noilla piirteillä on tässä nykyisessä hektisessä elämänmenossa globaalien prosessien , EU-direktiivien ja small talkin kurimuksessa. Siksipä olo onkin joskus samankaltainen kuin Seitsemän Veljeksen Juhanilla hänen seisoessa ensi kerran Turun kaupungissa, torin laidalla häränvuotanippu olkapäällään:

 

Jesta ja varjele! sieltähän nyt hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamsselli tai röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi, hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist... - no vie sinun pirkele itseäskin! - Tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy vekkulin vasemmalla silmällä. Mutta kas nyt... - no sinun seitsemän seppää! - nytpä keksautetaan kummaltakin puolelta, ja kas kun naara nyt oikein rypistää suunsa mansikkasuuksi ja livertelee kuin pääskynen päiväisellä katolla, ja teikari hänen edessänsä viskelee kättänsä ja häntäänsä, heilauttelee hattuansa ja raappaisee jalallansa että kivikatu kipenöitsee, kas sepä vasta leikkiä oli. Voi, te harakat itsiänne! aattelin minä, poikanalliainen, seistessäni kadun kulmalla, rykelmä tuoreita härjänvuotia olalla, ja suu mareissa katsellen tuota teerenpeliä..

 (Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä )

 

Metsä on toiminut maamme suojelijana myös viholliselta. Se on estänyt ja hidastanut hyökkääjää. Talvinen metsä on ollut armoton vastus maahantunkeutujalle, kun vastassa on ollut näissä metsissä lapsuudestaan saakka asunut ja näissä metsissä  työtä tehnyt, puolustamaan motivoitunut sissiarmeija. Suomi-konepistooli on parhaimmillaan havupeitteisessä, kumpuilevassa metsämaastossa, jossa ampumaetäisyydet ovat lyhyitä.

Metsä on myös vaurautemme alkulähde. Se on uusiutuva luonnonvara ja perusta, jolle nykyinen hyvinvointiyhteiskunta puutteineenkin on luotu. Metsä on antanut työtä sadoilletuhansille ihmisille ja tuonut aikoinan perusköyhään maahamme kaivattua ulkomaan valuuttaa. Ei se puuparka Kainuun Kakkaravaaran rinteeltä itsestään ole muuntunut lontoolaisen lukemaksi sanomalehden paperiksi. Jalostusketjuun on kuulunut monta lenkkiä aina puun kaataneesta metsurista ja paperitehtaan työmiehestä paperirullat laivaan ahdanneeseen satamatyöläiseen ja moneen muuhun.

Metsäammatit ovat muuttuneet ja niiden työllistävä vaikutus on vähentynyt huimasti teknologian kehityksen vaikutuksesta ja paperitehtaita on siirretty maailman ääriin. Myös paperinkulutus vähenee trendinomaisesti maailmassa. Ihmiset eivät enää kirjoittele päiväkirjoja vihkoihin vaan blogeja elektroniseeen muotoon.

Alussa oli jätkä ja pokasaha, sitten tuli metsuri ja moottorisaha ja sitten metsäkone ja sen koneenkäyttäjä. Mitä tulevaisuudessa ? Varmasti maailma muuttuu ja ehkäpä vanha haikea iskelmä "Kaksi vanhaa tukkijätkää " sanoitetaan uusiksi vuonna 2050 nimelle "Two Senior Forest Engineers"

Kaksi vanhaa tukkijätkää istuu tummetessa illan. Uitto hiljaa on ja tuntuu tuoksu herkkä niittyvillan. Toinen polttaa piippunysää, jolla ikää paljon lienee. Toinen puree mälliänsä. Muistot nuoruutehen vienee. Muistatkos - kosket ne hurjimmat ennen, laskettiin pölkyllä vaan. Toinen on hiljaa niin kauan ja vastaa: nyt ei ne nuoret, nyt ei ne nuoret, kestä lautallakaan