Heräsin aamulla yhdeksän jälkeen. Aurinko paistoi säleverhojen välistä kauniisti. Puolenpäivään aikaan kävelyä kaupungilla ja ratikalla keskustaan.Päivä tuntui jotenkin ikävämmältä. Kylmää,sormia paleli. Nämä ensimmäiset pakkaset tuntuvat ytimissä. Elimistö ei ole vielä tottunut pakkaseen eikä katuja verhoava lumivaippa ole eristeenä.

Yöllä sain vihdoinkin päätökseen Kjell Westön uusimman romaanin "Missä kuljimme kerran". Lukemiseen vierähti kuukauden päivät. Se on vähän liian pitkä aika, tulee liian monta taukoa. Tuollaisen kirjan pystyy kyllä lukemaan yhdessä sessiossa ,10 - 12 tunnissa. Nyt ei vain ollut tilaisuutta.

Pidin romaanista. Olen kiinnostunut kotikaupunkini historiasta ja sitä tuossa kirjassa totisesti riittää. Lukemattomia detaljeja ja Westön taustatyön tuntien varmasti kaikki oikein.

Hieno kuvaus viime vuosisadan alun vuosikymmenien Helsingistä. Tarkkoja havaintoja sellaisista historian sivuvirroista, jotka oppikirjat ohittavat. Kaunis kunnianosoitus meneen maailman kadotetuille sukupolville. Hienoja lauseita. Piti oikein pysähtyä ja lukea muutama kaunis kohtaus pariin kertaan uudestaan. Tragiikkaa kansalaissodan kahtiajakavassa voimassa.

Kirjan loppu epilogeineen jätti surullisen, lohdutoman jäljen. Varsinkin Allu Kajanderin traaginen loppu tuntui ikävältä. Mutta historiaa tuntien se on totta ja uskonkin, että näistä syyskuun 1944 ,siis aivan sodan lopun jo häämöttäessä,  teloituksista tullaan puhumaan  kunhan noista Huhtiniemen asioista saadaan lisää selvyyttä. 

Ehkä elämä on kuitenkin enemmän tragediaa kuin komediaa. Ehkä suru on lähempänä jotain perustodellisuutta kuin hersyävä ilo. Nietzschen sanoja lainaten: "Ihminen yksin kärsi niin hirvittävästi tässä maailmassa, että hänen oli pakko keksiä nauru."